Elämäni ensimmäinen blogi. Se on kaukana oikeaoppisesta, virheettömästä tekstistä, jota kuuluisi kirjoittaa (en yhtään ihmettele sitä, että tässä maailmassa olisi blogietiketti), ja varsinkin nyt, koska minusta riippumattomista tekijöistä koko tekstini katosi kuin tuhka tuuleen. Rakastan tietotekniikkaa. Kertaushan on opintojen äiti, joten menen siis uudestaan itseeni.

Kuka olen? Nimimerkillä Aallokko, joka tuli mieleen Alvar Aallosta maljakoineen. Ei mitään syvällisempää merkitystä. Henkilönä olen nuori nainen, jolla on avomies ja kissa. Jos tätä kaunista listaa jatketaan, niin isona haluan suuren punaisen omakotitalon, kolme kaunista lasta sekä järvenrantamökin. Tästä voidaankin siirtyä jouhevasti seuraavaan kysymykseen:

Miksi olen täällä? Päätin blogini nimeksi noinkin hirvittävän sanahirviön, The Real Name of the storm called Katarina, vaikka olen englannin taitamisessa surkimus. Pistäkääpä tuo lause googleen, niin näette ulkomaalaisen henkilön blogikirjoituksen otsikon. Hah, eikös tässä kohtaa ole jo yksi suuri etikettivirhe? Tai jopa laiton ele, rikoinhan tekijänoikeuslakiakin. No, mutta vetoan seurausetiikan mukana tuomiin etuuksiin, tämän lauseen ansiosta sain inspiraation purkaa itseäni blogin muodossa ja helpottaa oloani.

Mitä se sanahirviö sitten merkitsee minulle? Itse ajattelen tässä kohtaa vertauskuvallisesti. Katarinahan on vaikutusvaltaisten henkilöiden nimeämä trooppinen hirmumyrsky, jota seurattiin satelliitein ja tietokonein jännittyneenä ja kunnioittavana ympäri maailmaa. Ihmisille, jotka kokivat sen, se oli enemmän kuin helvetti. Mikään sana ei ole niin julma kuvaamaan sitä menetystä, järkytystä ja tuskaa mitä tämä kauniilta kuulostava Katarina toi mukanansa. Sama on itselläni. Minun oloni on nimetty Kriisiksi. Se on ikäKriisi, elämäntilanteen muuttumisesta tai muuttumattomuudesta johtuva Kriisi, miesKriisi, psyykkinen, sosiaalinen, fyysinen ja vaikkapa vielä hengellinenkin Kriisi. Mutta kun se on jotain paljon pahempaa, paljon myrkyttävämpää. Se ei saa minua ajattelemaan itsetuhoisesti tai kuuntelemaan melankolista musiikkia, vaan se saa minut vihaamaan ympäristöäni.

Olen oppinut löytämään hyviä syitä hylätä ystäväni (se on epäoikeudenmukainen, se ei kunnioita minua, se on velkaa kymmenen euroa, se on alempaa sosiaaliluokkaa, yeb joutaa roskakoppaan), olen oppinut vihaamaan ulkomaailmaa niin paljon, että melkein syljeskelen kaupan seinille koska pidän sitä saastuneena rakennuksena (onhan se täällä mätäSuomessa, mätäkansan käyttämä palvelu) ja löydän kaikesta huonoja, JÄRJETTÖMIÄ, puolia. Olimme syömässä buffetissa ja minua alkoi etomaan se, että ihmiset olivat kuin eläimet lautastensa kanssa jonossa odottamassa kämäistä pizzansiivua, johon käytiin ahneesti kiinni. Voi sitä onnekasta joka sen salamillisen palan sai! Aloin lähes pahoinvoida siitä viharyöpystä, joka täytti minut. Kaiken kukkuraksi tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Lyhykäisyydessään tämä on se syy, miksi aloin blogistiksi (voiko aloittelija sanoa itseänsä jo mestarin tittelillä, vai miten etikettioppaassa sanotaan, autch).  Toivon vilpittömästi, että tämän tyylinen avautuminen vähentäisi myrkyllisten sanojeni kylvämistä ja niihin liittyviä vääriä tekojani ulkomaailmaa sekä ystäviäni kohtaan ja täten en pilaisi omaa elämääni. Avaudun täällä, pärisen ja murisen, niin kauan kunnes se samperin myrsky on poistunut pääni sisältä ja voin olla sama, onnellinen itseni mikä olin vuosi takaperin. Lippu on korkealla, vielä. Odotan vain sitä päivää kun alan vihaamaan tätäkin ja teitä "teennäisiä kotiäitejä pullaresepteine ja naurettevia teini-ikäisiä tyttöjä sydänsuruinenne". Kuulosti hyvin tutulta, vaikka tuo olikin vielä vitsailua. Kai.